Synnytyskertomus

Odotusaikani on mennyt suhteellisen mukavasti. Alun keskemenoepäilyjen jälkeen oli monta rauhallista kuukautta. Viikosta 32 eteenpäin alettiin pelätä vauvan syntyvän ennenaikaisesti kohdunsuun avautumisen vuoksi, ja jouduin välillä jopa vuodelepoon. Viikolta 36 supistukset kuitenkin rauhottuivat ja odotus sujui taas normaalin kaavan mukaisesti.

Maanantai 6.10.2003 (39+5): Hermot menee

Tänään minun piti myöntää itselleni, että vastoin kaikkia ennakko-odotuksia ja lääkärien arvailuja tämä vauva ei aiokaan syntyä ennenaikaisesti tai edes välttämättä ennen laskettua aikaa. Tämä päivä oli minulle itselleni jonkinlainen merkkipaalu, sillä Elli syntyi puolitoista vuotta sitten juuri 39+5 päivänä. Uusi vauva nyt sitten kuitenkin tuntuu viihtyvän masussa vähän pidempään. Päivä kului lähinnä vain supistuksista haaveillessa. Illalla kävelimme koko perhe Tapiolaan ja söimme kiinalaisessa mahdollisimman mausteista ruokaa, jos vaikka elimistö järkyttyisi ja vauva syntyisi. Vauhdikas kävely sai aikaan kaksi kipeähköä supistusta mutta ei muuta. Illalla leffaa katsellessa tuli joitain supistuksia, mutta ei mitään sen kummempaa.

Puoliltaöin aloin tapani mukaan laskea potkuja, mutta kahteen tuntiin en tuntenut mitään. Minä menin jo ihan paniikkiin ja herättelin Mikkoa ja etsin kuumeisesti neuvolapapereita, joissa kerrottaisiin, kuinka usein vauvan tulee liikkua. Keskellä yötä kaikki pelottavat kauhutarinat tulvivat mieleen. Lopulta Mikko sai minut rauhottumaan ja päätin makuulla odotella potkuja vielä tovin. Aika pian vauva potkaisi kerran, ja minun oloni helpottui. Se on sittenkin hengissä! Aamulla auringon valossa yöllinen paniikki tuntui jo aika huvittavalta.

Minussa alkoi selvästi jo olla stressin oireita, sillä halusin niin kovin jo synnyttää tämän lapsen. Ellin kohdalla olin asennoitunut pitkään odotukseen, nyt luulin lapsen tulevan jo viikolla 34! Minä en myöskään ollut ainoa, joka odotti vauvaa ilmaantuvaksi. Kaikki tiesivät hyvin, että vauvan pelättiin tulevan ennenaikaisesti, joten nyt kuulin kahta kauheammin ihmettelyjä siitä, että eikö vieläkään tai tehän olette vieläkin yhtenä kappaleena tai eikös se vielä ole tullut... Ajattelin, että kohta en enää suostu menemään ihmisten ilmoille, sillä ystävällisetkin kyselyt alkoivat jo ahdistaa. Käskin myös Mikon vastata puhelimeen, jotta ei tarvinnut kuulla ihmettelyä siitä, että sinä olet vielä kotona...

Minun vanhempani eli Ellin ja vauvan Mami ja Ukki olivat Mikon lisäksi ainoat, joiden kyselyt ja soitot eivät minua häirinneet. Tuntui vaan kivalta tietää, että he huolehtivat ja olivat valmiita lähtöön koska vaan. Mami ja Ukki olivat myös itse niin malttamattomia, että tuntui hyvältä huomata, että muillakin alkaa jännitys nousta ja minä en ole ainoa hermoheikko. Mikko kun jaksoi olla niin kärsivällinen eikä panikoitunut minun seurakseni.

Keskiviikko 8.10.2003 (40+0) LA meni

Laskettuna aikana minä voin fyysisesti oikein hyvin. Ei oikeastaan ollut ollenkaan supistuksia. Vaivoina oli vain väsymys ja lievä turvotus. Jaksoin ja pystyin hyvin käymään kävelyillä, kaupoilla, Ellin kanssa ulkona yms.

Henkisesti aloin olla aika väsynyt tähän raskauteen. Minua ei oikeastaan ollenkaan pelottanut synnytys, mutta aloin olla ihan paniikissa siitä, miksei vauva jo tule. Lasketun ajan iltana sain suorastaan paniikkikohtauksen ja itkin Mikolle ihan järjen vastaisesti, että ehkä vauva ei synny, koska se ei mahdu ulos (painoarviot kolmesta puolesta yli neljään vähän pelottivat). Mikko taas rauhoitteli, ja sovimme, että lähdemme sairaalaan heti kun on mitään syytä, ihan vaan jotta tilanne arvioidaan. Ajatus siitä, että epätietoista odottelua kestäisi vielä kaksi viikkoa ei mielyttänyt meitä kumpaakaan. Ja minua hiersi pelko siitä, että vauva se vaan kasvaa joka päivä...

Torstai 9.10.2003 (40+1) Ehkäpä se tästä

Psyykkasin itseni olotilaan, että menköön yliajalle. Leikin ajatuksella, että jos kerran LA on jonkinlainen keskiarvo, niin tämän vauvan kuuluukin mennä pari päivää yli, sillä Elli oli pari päivää etuajassa. Touhusin koko päivän Ellin kanssa: aamulla kävimme perhekerhossa ja iltapäivällä pakkasin tytön sadekelitamineisiin ja lähdimme kavereiden kanssa hiekkalaatikolle. Nostelin, kannoin ja hyppyytin Elliä ihan surutta, sillä nyt ei tarvinnut pelätä synnytyksen alkamista. Aina välillä vatsassa tuntui outoa kiristelyä, mutta päätin, että en edes ala siitä vielä innostua.

Illalla teimme taas kolmistaan reilun parin tunnin kävelyreissun Tapiolaan. Aika pian alkoivat suhteellisen kivuttomat supistukset, jotka tulivat säännöllisesti noin viiden minuutin välein. Kotimatkalla supisteli välillä jo kahdenkin minuutin välein. Aloimme jo Mikon kanssa olla aika toiveikkaita. Kotona pakkasin itselleni ja Mikolle sairaalakassit ja Ellille kassin Mamille ja Ukille mukaan otettavaksi. Soitin Jorviin ja kysyin, miten pitää suhtautua siihen, että kolmatta tuntia supistelee viiden minuutin välein, mutta supistukset eivät vielä juurikaan satu. Jorvista sanottiin, että supistusten pitää sattua ennen kuin kannattaa tulla. Sanoivat kuitenkin, että jos supistukset alkavat tuntua kivuliaina, on toista kertaa synnyttävän minun tilanteessani tultava heti.

Yhdeksän aikaan supistusten teho alkoi pelottavasti laimentua, joten kun Mikko alkoi nukuttaa Elliä, minä lähdin kunnon riuskalle kävelylenkille. Otakaarella törmäsin sattumalta kerroshampurilaisen kanssa snagarilta tulevaan veljeeni Janneen, jolle kerroin tästä yrittäväni kävellä vauvaa ulos. Janne toivotteli onnea koitokseen. Minä kävelin Otaniemen neuvolalle ja läppäsin sen ovea. Tuli mieleen koululiikunnan kävelyreissut, joissa piti käydä jossain koskemassa ovea tai laittamassa nimi listaan, jotta kävelytehtävä tuli suoritettua. Kävelyn aikana supistusten rytmi hävisi ja aloin tuntea lähinnä kokoaikaista painetta lantionseudulla. Vauva tuntui välillä todella alhaalla.

Kotona istuin sohvalle ja seurasin kellosta supistuksia. Niitä tuli nyt vain 8-10 minuutin välein, mutta ne olivat aikaisempia vähän kivuliaampia. Mietin, kuinka paljon sitten on paljon kipua. Miten sitä arvaisi lähteä Jorviin oikeaan aikaan? Kuinka kiire voisi tulla? Enhän yhtään tiennyt, jos vaikka viimeisen kuukauden aikana paikat olisivat hiljalleen avautuneet vaikka kuinka paljon, kun kerran pääsivät hyvään alkuun jo viikolla 34. Toisen synytyksen kohdallahan sitä paitsi pitäisi lähteä sairaalaan paljon herkemmin.

Kokeilin käydä makaamaan mutta supistukset ja erityisesti vauvan liikehdintä tekivät nukkumisesta mahdotonta. Yö meni välillä torkahtaessa ja välillä hereillä olohuoneessa istuskellessa. Oikeastaan koko ajan supisteli noin kahdeksan minuutin välein, mutta vieläkään ei sattunut juurikaan. Eikä tullut lähdettyä Jorviin. Ajattelimme, että Ellillekin on helpompaa, jos lähdemme päivällä.

Perjantai 10.10.2003 (40+2) Ensimmäinen yritys

Aamulla olo oli väsynyt ja supistukset taas välillä hävinneet. Soitin äidille ja isälle informoidakseni tilanteesta. Äiti kummasteli, miksen ollut lähtenyt eilen ja oli tyytyväinen, kun kerroin, että päätimme Mikon kanssa, että tänään lähdemme, jos vaan supistukset tulevat takaisin. Seuraavaksi kävimme taas kolmin aamukävelyllä. Sitten kokeilin äidin neuvoa yrittää kokonaan välillä rentouttaa itseni jatkuvan kävelemisen ja ravaamisen sijaan. Kun Mikko ja Elli lähtivät muskariin, menin minä pitkäkseni ja aika pian tutut noin 8 minuutin välein olevat suhteellisen kivuttomat supistukset ilmestyivät taas.

Kun Mikko ja Elli puolilta päivin palasivat, päätimme, että lähdemme Jorviin. Minä toivoin, että jos nämä pienet supistukset olisivat aloittaneet avautumisen, voisivat kätilöt ehkä ottaa meidät sairaalaan ja ehkäpä synnytys käynnistettäisiin. Tosiasiahan nimittäin on, että minut, kaikki sisarukseni ja Elli on synnytetty oksitosiinin avittamina. Mummo kai synnytti ilman synnytystä nopeuttavia lääkkeitä, ja sitä iloa sitten kestikin päivätolkulla. Nyt siis pakkasimme kaikki tavarat mukaan, soitimme Nummelaan, että olemme lähdössä, ja sitten minä vielä kävelin kotoa T-talolle, mistä Mikko ja Elli poimivat minut kyytiin. Ulkona sanoi vähän vettä ja syksyinen pikku kävely tuntui aika kivalta. Supistuksetkaan kun eivät vieläkään olleet juurikaan kivuliaita.

Jorvin parkkiksella treffasimme isän ja äidin ja Elli vaihtoi turvaistuimen ja tavaroidensa kanssa Samarasta Opeliin ja pääsi näin Nummelaan hoitoon. Lupasimme soitella heti kun saamme tietää, huolitaanko meidät sairaalaan. Kävelimme sitten sisälle synnytysosastolle. Minua oli ajomatkan aikan supistellut noin 8 minuutin välein, joten olin täysin epävarma siitä, tulisiko tästä turha keikka.

Kun noin vartin odottelun jälkeen pääsimme tutkimushuoneeseen, kerroin, että minua on supistellut vajaan vuorokauden suhteellisen säännöllisesti vajaan kymmenen minuutin välein ja että supistusten teho on vähän koventunut, mutta eivät ne vielä juuri satu. Kätilö sanoi, että hyvä kun tulimme näyttäytymään ja laittoi minut vauvan sydänääni- ja supistuskäyrään. Reilun vartin aikana käyrälle tuli yksi supistus. Olin tästä oikein tyytyväinen, sillä pelkäsin kätilön ajattelevan, että olen tullut paikalle ihan turhaan. Käyrien jälkeen kätilö teki sisätutkimuksen ja totesi minun olevan vajaan kolme senttiä auki. Kätilö oli sitä mieltä, että tässä on siis jo hyvä alku, mutta minä petyin tavattomasti. Minä olin nimittäin ollut jo viikolla 34 vajaa kolme senttiä auki! Tuntui siis siltä, että kaikki viime viikkojen supistukset eivät olleet edistäneet tilannetta yhtään. Kätilö arvioi vauvan kooksi 3,5 kiloa.

Seuraavaksi meitä neuvottiin lähtemään kävelylle ja palaamaan takaisin kahden tunnin kuluttua. Me käytimme lapsettoman tilanteen hyväksemme ja lähdimme kävellen Ikeaan. Minua supisteli hyvin harvakseltaan, ja olin niin pettynyt, että olisin ollut valmis lähtemään kotiin samantien. Onneksi Ikeassa oli ihan hauskaa, vaikkakaan minä en oikein kyennyt muuhun kuin katselemaan. Kun Mikko olisi halunnut saada mielipiteeni ovenkahvojen tyyleistä, en vaan jakasanut olla innostunut, vaikka moiset asiat minua yleensä tässä uutta kotia suunnitellessa kiinnostavatkin.

Söimme Ikean kahvilassa leivokset ja ajattelimme, että muistamme varmasti aina Ikeassa käydessämme, kuinka meidät lähetettiin tänne saamaan lisää supistuksia. Sitten kävelimme takaisin Jorviin, ja minä totesin, että minua kyllä tähän mennessä tässä synnytyksessä alkaa sattua eniten jalkoihin, sillä olen parin päivän aikana kävellyt kilometritolkulla! Jorvissa meidät ohjattiin synnyttäjien olohuoneeseen odottamaan, että kätilömme ehtii ottamaan meidän vastaan.

Tovin päästä meitä tuli hakemaan uusi kätilö, joka kätteli minua. Sanoin olevani Mari Reinikainen ja hän vastasi Mari Toivola. Hetken luulin, että hän vaan tarkisti, olenko siis Mari Toivola (olin huomannut, että Jorvin kansiossa nimestäni oli vaan ohuelti ruksattu pois tyttönimeni Toivola ja yläpuolle kirjoitettu kolme kertaa pienemmillä kirjaimilla Reinikainen). Katsottuani kätilön nimikylttiä tajusin, että hänen oma nimensä oli Mari Toivola. Jotenkin heti rupesin pitämään tästä kätilöstä.

Minut laittettiin taas sydänääni- ja supistuskäyrään. Kun kätilö oli lähtenyt, huomasin, etteivät anturit pysyneet lainkaan paikallaan. Jouduin kädelläni kovaa painamaan anturia, jotteivat sydänäänet hävinneet kokonaan. Supistuskäyrä ei myöskään toiminut. Sain sängyllä kaksi tavallista kiperämpää supistusta, mutta koneen viiva ei värähtänytkään. Vaikka moiset tietokoneongelmat olivat minulle tuttuja Ellin synnytyksestä, ärsytti tilanne minua silti. Kun kätilö palasi, hän totesi, että anturit olivat todella pois paikoiltaan, mutta se ei oikeastaan haittaa. Hän katsoi tilanteen ja sanoi minun olevan auki saman vajaat kolme senttiä. Vauvan pää on kuulema hyvin kiinnittynyt eikä se liikahdakkaan, mutta kohdunkaulan avutuminen kaipaa vielä kovempia supistuksia. Vauvan painon hän arvioi alemmaksi kuin aikaisemmat kätilöt: vauva oli hänen mukaansa 3-3,5 kiloa, ehkäpä 3300 grammaa. Nämä pienemmät luvut mielyttivät minua heti. Kätilö Toivola lähetti meidät sitten kotiin. Hän sanoi, että takaisin voimme tulla vaikka parin tunnin päästä, jos jo suhteellisen säännöllisiin supistuksiin tulee kunnolla lisää potkua.

Autossa ajaessamme Nummelaan totesimme, että sairaalareissu ei ollut lainkaan turha. Nyt tiesimme tilanteen, ja minunkin kauhuni siitä, että lapsi ei muka mahtuisi ulos, kun ei kerran vielä ollut tullut, lieventyivät. Huvittavaa oli myös, että ajomatkalla pois Jorvista minä sain ensimmäisen kunnon supistuksen, joka sai minut jo irvistelemään kivusta. Nummelassa ajattelimme ensin syödä ja saunoa ja lähteä sitten yöksi kotiin Otaniemeen. Kun istuin Ellin ja Mikon kanssa saunassa, alkoi supistuksia taas tulla tiheämmin ja ne myös vähän sattuivat. Sain silti rentouduttua ja nautin saunomisesta oikein kunnolla. Istuin löytyissä aika pitkään, sillä saunanhan perinteisesti sanotaan auttavan synnytyksen alkamista.

Saunan jälkeen minua supististi jo viiden minuutin välein, ja päätimme jäädä Nummelaan yöksi. Aloimme jo vähän toivoa, että jospa sittenkin tulisi yöllä lähtö... Äiti petasi minulle meidän huoneeseemme mahdollisimman mukavan ja pehmeän sängyn. Nukuin lattialla paksulla ilmapatjalla. Minä laitoin Ellin nukkumaan ja yritin itsekin nukahtaa. Mikko katsoi yläkerrassa televisiosta Indiana Jonesia. Minun nukkumiseni oli ihan mahdotonta. Supistus tuli säännöllisesti vajaan kymmenen minuuton välein ja heräsin siihen aina. Olin kuitenkin jo niin väsynyt, että useimmiten ehdin nukahtaa tuon kymmenen minuutin välin aikana. Oli aika tuskastuttavaa heräillä koko ajan. Sitä paitsi minuun jo aika paljon sattui.

Lauantai 11.10.2003 (40+3) Syntymäpäivä

Puolenyön aikoihin Mikkokin tuli nukkumaan. Minusta tuntui. että pidin häntä pyörimiselläni hereillä. Niinpä nousin yläkertaan ja katsoin DVD:ltä tavattoman surkean elokuvan Mickey Blue Eyes ja kellotin supistuksia. Elokuva oli niin älytön, että pysyin hyvin juonessa mukana, vaikka usein kävelin jo aika koviksi kipeytyneiden supistusten aikana enkä edes onnistunut löytämään elokuvaan suomalaisia tekstejä vaan katsoin sitä englanninkielisenä. Kolmen aikaan, kun elokuva loppui, päätin mennä kertomaan Mikolle tilannearvion.

Seuraavat kolme tuntia yritin sietää supistuksia makuuhuoneessa. Välillä vähän pystyin makaamaan, mutta supistuksen tullessa nousin yleensä aina ylös. Usein supistuksen aikana nojasin yläsängyn reunaan ja liikuttelin lantiotani. Vessassa kävin monta kertaa (Mikon muistiinpanojen mukaan ainakin kolme kertaa). Mikko nukkui koiranunta vieressäni ja heräsi välillä vaihtamaan sanasen ja seuraamaan kuinka jaksoin. Supistukset sattuivat nyt jo ihan kunnolla, ja aloin taas muistaa, minkälaisesta kivusta synnyttämisessä on kyse. Supistusten väleillä kivut onneksi lähtivät kokonaan pois. Supistuksia oli vajaan kymmenen minuutin välein, ja ne kestivät noin minuutin kerrallaan.

Aamukuudelta minusta alkoi tuntua, että olisi aika lähteä sairaalaan. Supistusten tiheys ei ollut yön aikana juuri muuttunut, mutta sattumisen määrä oli ainakin kymmenkertaistunut. Nousimme Mikon kanssa yläkertaan ja söimme aamiaisen. Minä söin Mamin Ellille tekemää marjakiisseliä ja Mikko leipää, maitoa ja jogurtin. Sitten kävimme katsomassa, että Elli nukkui hyvin (hän ei ollut herännyt yöllä kertaakaan, vaikka minä olin hyppinyt ja kävellyt vieressä tuntitolkulla). Minä kävin herättämässä äidin ja kerroin, että olemme lähdössä ja Elli on nyt heidän hoidossaan. Sain supistuksen juuri kun olin äidin sängyn vieressä ja lysähdin hetkeksi äidin sängylle vetämään henkeä. Äitiin tuli heti vipinää. Hän suorastaan työnsi minut yläkertaan ja ulos ovesta. Toki halasi ja toivotti jaksamista.

Puoli seitsemältä aamulla siis suuntasimme auton kohti Jorvia. Tilanteessa oli jotain aika elokuvamaista: ulkona oli rankka kaatosade, Lada Samaramme bensa alkoi lähestyä loppuaan, liikenteessä ei ollut oikeastaan ketään ja minua supisti reilun viiden minuutin välein ja sattui todella kunnolla. Onneksi oli kyse toisesta lapsesta. Ensimmäisellä kerralla ajomatka olisi kyllä ollut liian pelottava. Nyt hurjan oloiset puitteet tuntuivat lähinnä komedialta.

Jorviin tulimme seitsemän aikaan. Ilmottautumisen jälkeen jouduimme taas tovin odottelemaan odotushuoneessa ja mietimme, että tässä on muuten odoteltu ennenkin. Aika pian kätilö kutsui meidät tutkimushuoneeseen ja tutki tilanteen. Kohdun suu oli kuusi senttiä auki. Kätilö ilmoitti kuivasti, että tervetuloa sairaalaan, tätä aletaan nyt synnyttää. Seuraavaksi taas otettiin käyrää. Tutkimuspöydällä oli supistuksen aikana todella tuskaista maata. Minä olen niin selkeästi opetellut kestämään supistukset pystyasennossa. Käyrässä maatessani kätilö kyseli ties kuinka monennen kerran tämänkin raskauden aikana kaikki tietoni ja tietysti viime vuorokausien tapahtumat. Kätilö oli hyvin lyhytsanainen, ja minulle tuli hänestä heti hyvin töykeä vaikutelma. Käyrää otettiin noin puoli tuntia, ja supistuksia oli koko ajan noin viiden minuutin välein. Kun lopulta sain luvan nousta, tuntui se todella helpottavalta. Seuraavaksi kätilö iski käteeni näytepurkin, ilmoitti, että tarkitaan virtsanäyte ja totesi tylyhkösti, että minä varamaan osaan toimittaa asianmukaisen alapesun. Katsahdin Mikkoon, joka onneksi oli myös huomannut kätilön tylyyden. Vessaan mennessäni päätin, että kauaa en jaksa kylmäkiskoista kätilöä, sillä pelkään muutenkin ihan tarpeeksi sairaalahenkilökuntaa.

Kun tulin vessasta, kätilö neuvoi Mikkoa viemään tavaransa isien huoneeseen ja sanoi vievänsä minut synnytyshuoneeseen. Kun jäin vähän seisoskelemaan ja odottelemaan Mikkoa, kätilö ilmoitti, että kyllä mieheni löytää perille meidän jälkeenkin. Seurasin kiltisti kätilöä synnytyshuoneeseen, joka oli hyvin samantyylinen kuin Ellin synnytyksessä. Tämä oli vähän isompi. Kätilö alkoi sanomatta mitään laitella tavaroita paikalleen ja minä roikuin ovella, jotta Mikko löytäisi meidät pitkän käytävän varrelta. Pian näin Mikon seisoskelevan etsivän näköisenä eteisessä ja huikkasin hänelle. Olin oikein tyytyväinen, kun Mikko palasi, sillä en halunnut olla yksin.

Kätilö ehdotti, että voisin mennä suihkuun ja kertoi sitten kätilöiden vuorojen juuri vaihtuvan, joten pian tänne tulisi uusi kätilö. Minä olin tähän tietoon oikein tyytyväinen, sillä meidän kemiamme eivät lainkaan pelanneet. Ehkäpä kätilö oli niin kireä, vain koska hänellä oli ollut pitkä päivä ja hän tiesi, että hän olisi meidän kätilömme vain pienen hetken. Minut hän oli kuitenkin ehtinyt jo täysin pelästyttää, ja olin jo tarkoituksella kelannut päässäni kaikkia huonoista ja keljuista kätilöistä kuulemiani kauhujuttuja, jotta kehtaisin pyytää meille uutta kätilöä tämän sijaan.

Kun kätilö lähti ja minä menin suihkuun ja Mikko tuli suihkun vieressä olevalle pöntölle istuskelemaan seurakseni, oli minulla oikeastaan ihan kivaa. Kipeät supistukset vaan häiritsivät mukavaa oloa. Laitoin veden juoksemaan oikein kuumana ja totuttelin vähitellen veteen, joka oli Mikon mukaan järjettömän kuumaa. Jotenkin kuuma vesi helpotti. Pari kertaa onnistuin vahingossa laittamaan suihkusta hierontavaihteen päälle ja pelästyin oikein kunnolla, kun vesi tuli kovana suihkuna iholleni. Taas oli hyötyä Mikosta, joka osasi palauttaa suihkun normaalitilaan. Minä en supistuskivuiltani yhtään jaksanut tutkia, kuinka joku suihku toimii.

Suihku helpotti supistusten kestämistä merkittävästi. Aloin myös jossain vaiheessa hyräillä aina supistuksen tullessa. Tämäkin tuntui jotenkin auttavan, sillä se piti supistusten aikana ajatukset hyräilyssä ja pois pelkästä kivusta. Aloin siis järjestelmällisesti jokaisen supistuksen aikana laulamaan ai-jaijai ai-jaijai ai-jaijaijai ai-jaijaijai jaijaijai (sävel oli sama kuin renkutuksessa Ostakaa makkaraa, markalla ja kahdella jo paljon saa). Tätä lauloin läpi koko synnytyksen avautumisvaiheen kaikki supistukset. Sen lisäksi että se auttoi keskittymään, oli se hyvä merkki muille siitä, milloin minua supisti. Mikko tai kätilö eivät yrittäneet puhua minulle tai saada minua tekemään jotain supistuksen aikana, sillä he tiesivät laulustani, että minua supisti. Minä olen nimittäin hyvin huono kommunikoimaan supistuksen aikana. Sillä hetkellä haluan vain sulkea kaikki häiriötekijät pois ja keskittyä supistuksesta selviämiseen. Mikko sanoi jossain vaiheessa myös, että laulamiseni on siitä hyvä seikka, että se saa minut hengittämään kunnolla supistuksen aikana. Ellin synnytyksessähän ongelmani oli, että saatoin pidätellä henkeäni koko supistuksen ajan ja näin vain pahentaa oloani.

Reilun puolen tunnin suihkun jälkeen Mikko pyysi minua välillä tulemaan pois, jotta en ihan sula. Hän oli kai vähän huolissaan tulikuumasta vedestäni. Kun nousin pois, olinkin punainen kuin rapu. Ennen puolta yhdeksää uusi kätilö tuli käymään ja ilahduin todella, kun huomasin, että hän oli eilen tapaamamme Mari Toivola. Seuraavaksi kätilö tutki tilanteen ja olin yhä vain saman kuusi senttiä auki. Masentavaa. Luulisi näin kipeillä supistuksilla jo paikkojen avautuvan. Seuraavaksi kätilö laittoi minulle sydän- ja supistusanturit, mutta nyt minua ei pakotettu makaamaan, vaan saatoin istua sängynlaidalla ja nousta supistuksen ajaksi sängyn viereen seisomaan, vaikka vempeleet olivatkin sidottu mahani ympärille.

Käyrissä oli kaikki kunnossa, ja niistä päästyäni menin uudelleen suihkuun, sillä kätilö vakuutteli minulle, että vaikka vesi helpottaa kipuja, se ei millään lailla hidasta synnytystä tai lievennä supistuksia. Mikko tuli taas minun seurakseni ja otti minusta myös vähän valokuvia. Suihkussa vierähti taas yli puoli tuntia. Supistukset olivat oikein kipeitä, mutta kyllä niitä vielä saattoi sietää. Aloin kuitenkin jo vähän väsähtää. Kun tulin pois suihkusta, huomasin, että supistukset tuntuivat heti pahemmilta. Pyysin itselleni vähän syötävää ja söinkin mehukeittoa ja vähän leipää. Syöminen oli tosin kovin hidasta, sillä jokaisen supistuksen kohdalla piti nousta pystyyn. Pyysin myös lämpöpusseja, sillä muistin niiden olleen avuksi Ellin synnytyksessä. Mikko painoi lämpöpusseja alaselkääni vasten, mutta nyt niistä ei ollut sanottavaa hyötyä. Viimeksi minulla taisi synnytyksessä olla selkä vähän kipeä. Nyt supistukset tuntuivat selkeästi vain vatsan puolella.

Avautumisvaihe oli nyt kyllä paljon helpompi kuin muinoin Ellin kohdalla, sillä nyt saatoin liikkua vapaasti. Viimeksi tuntui, että olin piuhotettu päästä varpaisiin. Oli myös mielyttävää, että kalvot olivat vielä ehjät, ja en valunut koko ajan lapsivettä. Oli jotenkin hygieenisemmän tuntuista. Vessassa käynti oli myös paljon helpompaa ilman johtoja, tippaa ja isoja siteitä. Nyt sain olla paljon vapaammin. Toki tälläkin kertaa aloin väsyä ja sattuminen alkoi ahdistaa. Tuntui, että supistukset eivät lopu ikinä. Kun aloin väsyä kävelemiseen, nousin aina istuma-asennosta supistuksen aikana seisomaan ja nojasin sängyn laitaan. Jos supistus oli oikein kova, nousin varpailleni. Jostain ihme syystä tämä helpotti. Pahimmissa supistuksissa seisoin toisen jalkani varpaiden varassa ja ojensin toisen jalkani niin pitkälle taakse kuin pystyin ja naputtelin lattiaa ojennetun jalan varpaiden kärjillä. Tämäkin jostain syystä auttoi. Ja kaikki supistukset minä lauloin. Ehkäpä nämä minun tekniikkani perustuivat vain siihen, että huomioni siirtyi pois kivusta tai sitten alavartalon täydellinen jännittäminen supistuksen ajaksi jotenkin oikeastikin auttoi. Muutaman kerran lauluni alkoi vähän himmetä, kun supistus sattui kovin paljon, mutta Mikko neuvoi minua heti jatkamaan laulua. Se oli hyvä neuvo, sillä kivunsietorutiineja ei mielestäni kannata vaihtaa matkan varrella. Laulaminen oli jo tuttua ja turvallista.

Puolikymmenen jälkeen (ajan katsoin tietysti jälkikäten Mikon muistiinpanoista, sillä synnytyksessä en osannut seurata aikaa ollenkaan) minua alkoi todella väsyttää. Tuntui, että olen ihan loppu. Kun senhetkinen supistus oli ohi, menin sängylle kyljelleni makaamaan. Mikko tuli minun viereeni ja silitti minua pitkin vedoin päästä varpaisiin asti. Hetkellisesti todella rentouduin. Olo helpottui. Aloin jo ihmetellä, miten supistusväli oli tällä kertaa niin pitkä, sillä supistukset olivat tulleet tasaisen tiheästi jo useita tunteja. Sitten minulle tuli supistus. Heti kun tunsin sen nousevan, vääntäydyin nopeasti ylös. Ja seuraavaksi tuntui, että jalat lähtevät alta ja silmissä mustenee. Nyt ei laulattanut yhtään. Lysähdin sänkyä vasten ja käskin Mikon hälyttämään apua. Minua sattui niin kuin ei koskaan ennen. Olen synnyttänyt yhden lapsen ja koskaan en ollut tuollaista kipua tuntenut. Muistan ajatelleeni, että irtosikohan minulta kohtu. Olin ihan varma, että jokin on nyt vialla. Paniikki iski ja supistus oli pitkä.

Kun supistus meni ohi, saatoin vaan läähättää ja olin aivan kauhuissani siitä, että kohta voi tulla toinen samanlainen. Joku vieras kätilö tuli sisään suunnilleen samaan aikaan, kun uusi supistus alkoi. Muistaakseni vaan uikutin kätilölle, että sattuu, sattuu. Mikko sanoi myöhemmin, että pyysin kätilöltä apua, apua, apua. Meidän oma kätilömme tuli heti toisen perässä (kai hälytystä painaessa paikalle rynnistää vaan ensimmäinen mahdollinen kätilö) ja ensiksi tullut sanoi Mari-kätilölle, että tätä rouvaa taitaa sattua aika paljon. Hah, aika paljon! Mari kysyi minulta heti, että haluanko ilokaasua ja sanoin, että haluan mitä vaan. Tuossa hetkessä minulle olisi kelvannut vaikka spinaalipuudutus. Mari näytti minulle supistuksen jälkeen, kuinka ilokaasua hengitetään, mutta se ei alkuun ollenkaan sujunut. En saanut mielestäni maskista lainkaan happea tai mitään hengitettävää. Onneksi melkein samantien tajusin pitäväni kättäni kaasumaskin ilmaventtiilin päällä. Kun siirsin kättäni, niin maski alkoi toimia.

Kätilömme oli tuossa tilanteessa kyllä kiitettävän nopea. Hän teki heti supernopean sisätutkimuksen ja kertoi minun olevan nyt seitsemän senttiä auki. Järkytyin ihan hirveästi. Kaikki tämä viime tuntien tuska ja olimme vain sentin päästä siitä, kun tullessamme sairaalaan seitsemältä. Mari kysyi, rikotaanko kalvot ja laitetaanko oksitosiini tippumaan. Minä olin ihan maseennuksessa, ja tuntui, että olin ihan loppu. Myönnyimme Mikon kanssa hoitotoimiin, sillä juuri näinhän oli käynyt Ellinkin synnytyksessä. Minä en silloinkaan omin voimin päässyt yli seitsemästä sentistä. Tuo seitsemän senttiä tulee olemaan minulle kyllä aina ja ikuisesesti kirosana.

Ilokaasuharjoitukseen ja sisätutkimukseen oli tietenkin hujahtanut supistuksen väli ja tunsin seuraavan tulevan. Paniikki näkyi varmasti silmistäni, sillä Mari painoi maskin kasvoilleni ja käski minun hengittää syvään. Ilokaasu auttoi kipuun jännällä tavalla. Se ei oikeastaan vähentänyt kipua, se jotenkin vain katkaisi sen kärjen. Kuvailin tunnetta Mikolle myöhemmin jotenkin sillä tavoin, että jos kipu olisi kirkas valokuva niin ilokaasu teki siitä mattapintaisen. Ilokaasussa oli myös se huvittava puoli, että supistuksen mentyä ohi kun luovuin maskista, olin puolisen minuuttia aivan tavattomassa nousuhumalassa. Kaikki oli naurettavan hauskaa. Suorastaan taivaallisen huvittavaa. Hihittelin ääneen, ja Mikko ja Mari-kätilö kai nauroivat hihittelylleni. Minusta tuntui, että heilläkin oli kivaa ja he nauroivat minun kanssani. Se nauratti minua vielä lisää. Tämän lisäksi katseeni osui kraanan vieressä olevaan käsienpesunestepurkkiin, jossa luki aineen nimi: Dilutus. Ajattelin ilokaasuisessa päässäni, että sehän on suorastaan onomatopoeettinen sana, sillä saippua tippuu purkista dil-dil-dil-dil. Tämä nauratti minua aivan tavattomasti. Suomen kielen opettaja synnyttää... Hyvin pian pääni sitten selkiytyi ja tajusin, kuinka Mari selitti Mikolle, että ilokaasu taitaa vaikuttaa minuun aika voimakkaasti.

Heti supistuksen mentyä ohi Mari teki kalvoihin pienen reiän ja laittoi vauvan päähän anturin, josta saattoi kuulla vauvan sydänaäänet. Tuon tehtyään hän sanoi, että odotas hetki ja kokeili kohdunsuutani uudelleen. Sitten hän sanoi suhteellisen ihmeissään olevan näköisenä, että nyt minä olen kyllä oikeastaan lähes täysin auki(minun muistikuvani mukaan mukaan hän sanoi minun olevan kymmenen senttiä auki, Mikon muistiinpanoissa lukee noin 9 senttiä auki, vasemmalla puolella hieman kaulaa).

Seuraavaksi kätilö kysyi, ponnistuttaako minua ja yhtäkkiä tajusin, että viimeisimmän supistuksen oudonlainen uusi tunne taisi olla ponnistamisentarve. Ihanaa. Päästiin yli seitsemästä sentistä. Parilla supistuksella kymmeneen senttiin. Tähän helpotuksen tunteeseen tuli seuraava supistus. Vedin ilokaasua maskin täydeltä. Supistuksen jälkeen minua taas nauratti: tällä kertaa hihitin sitä, että huoneessa kaikuvat vauvan sydämenlyönnit kuulostavat ihan tikalta. Tiktiktiktik. Ajatus siitä, että olisin synnyttämässä tikkaa, oli olevinaan kovinkin hauska.

Viimeisimmässä supistuksessa ponnistamisen tarve tuntui jo vähän kovempana. Mari sanoi minulle, että jos siltä tuntuu, voin jo seuraavalla supistuksella ponnistaa. Jee. Nousin vähän parempaan asentoon. Laitoin toisen jalkani Mikon ja toisen Mari-kätilön lanteille ja otin pääni yläpuolelta sängystä kiinni. Kätilö neuvoi minua luopumaan ilokaasusta, sillä se kuulema voi häiritä ponnistamista. Luovuin kaasusta ihan mielelläni. Minusta alkoi tuntua, että se olisi saattanut tehdä minut aika pian huonovointiseksi. Sitä paitsi tiesin jo Ellin synnytyksestä, että ponnistusvaiheen kipu on paljon kestettävämpää.

Pianhan se supistus tuli, ja ponnistamisen tarve vei ihan mennessään. Tuntui suorastaan upealta, että saatoin vaan ponnistaa ja vetää välillä henkeä ja ponnistaa lisää. Tuntui että supistus vaan jatkui ja jatkui ja minä saatoin hyödyntää sitä. Tämä oli niin paljon toimivampaa kuin Ellin ponnistaminen voimattomilla, lyhyillä ja pienillä supistuksilla. Nyt saatoin suorastaan tuntea, kuinka vauva liikkui ulospäin. Kätilö kertoi, että kalvorakko tuli hyvin näkyviin ja kalvot eivät oikeastaan olleet vielä puhjenneet. Sydänaääniskalpista oli vain tullut pieni reikä kalvoihin. Uusi supistus tuli hyvin pian ja minähän ponnnistin. Vauvan päälaki tuli näkyviin ja seuraavalla ponnistuksella kätilö rikkoi kalvot kunnolla ja tunsin pienen vesihulvahduksen. Ponnistaminen sujui siis tällä kertaa lähes probleemitta. Minä löysin heti oikean ponnistussuunnan. Ainut ongelmani oli, että jotta ponnistukseen olisi saanut parhaimman voiman, olisi ollut luonnollista puristaa jalkoja enemmän yhteen. Tällöin kätilö ei kuitenkaan olisi pystynyt auttamaan vauvan tuloa. Niinpä Mari-kätilö joutui useampaan kertaan neuvomaan minua olemaan sulkematta jalkojani. Mikko ja kätilö myös pitelivät voimalla jalkojani auki ponnistuksen aikana. Tästä sai oikeastaan aika hyvän tuen ponnistamiselle, joka oli kuitenkin tavattoman kovaa voimaa vaativaa työtä.

Pitkiä, varmasti ainakin puolen minuutin pituisia supistuksia tuli ehkä viitisen kappaletta ja minä ponnistin. Kun vauva alkoi tulla ulos, minua sattui enemmän kuin Ellin kanssa. Tämä saattoi johtua minun logiikani mukaan siitä, että ponnistusvaihe oli niin nopea, että paikat eivät venyneet hitaan rauhallisesti kuten Ellin synnytyksessä. Toinen selitys sattumiselle saattoi olla se, että tämä vauva syntyi kädet ristissä rinnan päällä, joten vauva vei ehkä enemmän tilaa. Ponnistuksen loppu oli erilainen myös siksi että tällä kertaa lapsivedet menivät suurimmaksi osaksi vasta vauvan syntyessä. Ellin kohdalla minusta myös tuntui, että synnytin vain pään ja loput solahti ulos itsekseen. Tällä kertaa jouduin ihan ponnistamaan vartalonkin tullessa ulos. En ole itse asissa edes ihan varma, milloin pää ja milloin vartalo syntyivät.

Heti kun vauva pääsi maailmaan kello 10.15, alkoi se asianmukaisesti huutaa. Samantien tuolla hetkellä tajusin, että maailmaan oli tullut uusi ihminen. Olin etukäteen miettinyt, että tuntuisiko minusta siltä, että synnyttäisin toisen Ellin. Ei tuntunut. Kun uusi vauva huusi, hän oli niin selvästi oma persoonansa. Hänellä on hyvin kiinnostava, matalasävyinen käheä ääni. Mikko leikkasi vauvan napanuoran, ja vauva nostettiin heti pian minun rinnalleni, ja kätilö kertoi hänen olevan tyttö. Sillä hetkellä olin täysin onnellinen. Vauva oli kunnossa ja minä olin myös. Ellin kanssa olin tuossa kohtaa ihmetyksestä järkyttynyt ja vähän ihmeissäni siitä, mistä tuo tuohon tuli. Nyt tiesin, että sylissäni on oma lapseni. Uskalsin koskea häneen, silittää heti vauvan päätä. Kokeilla hänen sormiaan. Kertoa vauvalle, että tässä on äiti ja että hän on nyt syntynyt minulle ja Mikolle. Mikkokin tutustui vauvaan samantien. Ensi töikseen Mikko jutteli vauvalle ihan läheltä, kertoi että hän on vauvan isi. Mikko myös heti peitteli vauvan, jottei sen tule kylmä. Vauva haroi kädellään peitettä pois, ja Mikko peitteli uudelleen. Aloimme heti kutsua tyttövauvaa hänen omalla nimellään. Meille oli syntynyt pieni Emma.

Tälläkin kertaa synnytyksen korjailuvaiheet menivät jotenkin autuaallisesti ohi. Istukka kaiketi syntyi. Verenpaineeni oli 130/70. Yksi tikki minuun ommeltiin, mutta sillä ei kai kovin kriittistä repeämää paikattu, sillä kätilö kysyi minulta, haluanko tikin. Neuvoin häntä arvioimaan tilanteen itse parhaansa mukaan, sillä minulla ei suorastaan ollut aiheesta mielipidettä. Hassu juttu oli, että tälläkin ompelukerralla sain yhden yllättävän, nopean ja kipeän piston alapäähäni, säpsähdin kivusta ja pelästytin näin vauvankin itkemään. Samat traumat synnytyksestä molemmille pienille tyttärille. Kun minua paikattiin, kuvaili Mikko Emmaa. Tämä oli siksikin arvokas teko, että minä en nähnyt kunnolla Emman kasvoja kuin vasta sängyltä noustuani. Minä näin tytöstä päälaen ja otsan. Vasta kuvista sain tietää, miltä Emma näytti vain minuuttien ikäisenä.

Paikkauksen jälkeen minä pääsin suihkuun. Olo ei ollut edes kovin hutera. Vesi puhdisti ihanasti. Tunsin selvinneeni synnytyksestä hienosti. Nyt vain odotin innolla sitä, että pääsisin itse hoivailemaan lastani. Vanhalla kokemuksella selvisin suihkusta ripeästi ja osasin pukeutua sotkematta hankaliin verkkopikkuhousuihin ja jättiläissiteeseen. Jorvin vaatteetkin olivat mukavan tutut. Pisulla käymisen kokeileminenkaan ei ollut yhtä pelottavaa kuin viimeksi. Ennen kuin minusta tuli mitään ulos, piti minun tosin juoda melkein kannullinen mehua. Elimistöni oli kai synnytyksen aikana kuivunut nesteistä.

Suihkun jälkeen palasin muiden luo. Mari-kätilö ja Mikko olivat kylvettäneet, mitanneet, punninneet ja rokottaneet ja tutkineet (sydäntä ja hengitystä kuunneltiin, selkä tarkistettiin yms.) sekä pukeneet kaikki kymmenen syntymäpistettä saaneen Emman. Emma oli 50 senttiä pitkä ja painoi juuri sopivat 3430 grammaa. Minä tulin paikalle juuri, kun Emma pääsi kapaloon. Istuin tuoliin ja otin suhteettoman suuressa kääreessä olevan pienen vauvani syliin ja annoin vajaan tunnin ikäiselle vauvalle rintaa. Emma osasi heti ottaa rinnasta kiinni ja imeä ja minä osasin auttaa. Tunsin asennot ja tiesin, milloin Emma sai hyvän otteen. Ellin ensimmäisinä tunteina tunsin iloa siitä, että selvisin hoitotoimista, nyt tunsin iloa siitä, että todella osasin hoitaa lastani.

Emman imiessä soitimme ensin Ellille, Mamille ja Ukille ja sitten Mummolle ja Papalle. Juotuaan Emma pääsi istumaan ihan rauhassa isin syliin, sillä minulle tuotiin ruokaa. Tarjolla oli herkullista kermaperunaa, jonkinlaisia lihapuikkoja sekä ruusukaaleja. Minulle maistui. Oli tullut ihan nälkä. Annos oli kuitenkin niin iso, että Mikollekin hyvin riitti. Kilistelimme myös kuohuviinilaseista omenamehua ja olimme tyytyväisiä saavutettuun lopputulokseen.

Seuraavat pari tuntia vietimme vielä synnytyshuoneessa, sillä synnytyspuolella ei ollut ruuhkaa mutta osastolla piti odotella sängyn vapautumista. Yhdessä kätilön kanssa hoitelimme Emmaa. Hänet tutkittiin uudelleen. Sydämen pulssi ja hengitysten tiheys mitattiin kontrollin vuoksi uudelleen. Emmalta myös mitattiin lämpö, ja Mikko pääsi vaihtamaan vaipat, sillä Emmalta tuli pihkakakat. Mikko myös pesi vauvan pyllyn. Mikolla ja minulla oli myös hyvin aikaa käydä läpi synnytystä. Jotenkin synnytyksestä on helpompi selvitä, kun käy toisen kanssa läpi kaiken, mitä tapahtui. Pohdimme paljon Ellin ja Emman synnytysten eroja ja sitä, mitä nyt osasimme tehdä erilailla. Suurimpana erona koimme tietysti oman osaavuutemme ja sen, että kaikki ei ollut uutta ja outoa vaan ennakoitavaa ja tuttua.

Eniten puhuimme synnytyksen lopusta, sillä se oli erilaisuudessaan ja nopeudessaan selvästi tämän synnytyksen jännittävin kohta: Kaikenkaikkiaan synnytyksen loppu oli minulle tavattoman nopea. Siitä kun tuli ensimmäinen järjettömän kova supistus ja oltiin auki perinteiset 7 senttiä, meni vain 20 minuuttia ponnistuksen alkuun. Ja ponnistusvaihe kesti myös vain 15 minuuttia. Jos olisin synnytyksen keskellä tiennyt, että loppu olisi näin nopea, olisin varmasti jaksanut kovimpien supistuksien kipuakin paremmin. Kyllähän sitä puoli tuntia seisoisi vaikka päällään. Synnytyksen pahimpien kipujen aikana minä kuitenkin pelkäsin synnytyksen jatkuvan vielä tuntitolkulla kuten Ellin syntyessä. Tämä vei varmasti vähän henkistä voimaa pois. Ellin synnytyksen loppuvaihe oli ollut selvästi hitaampi mutta kerralla oli ollut vähemmän kipua. Nyt sattui paljon enemmän mutta oltiinkin pikavaihteella. Vauva tuli niin voimalla, että ei tarvittu oksitosiineja tai edes kalvojen puhkaisua. Ilokasua lukuunottamatta tämä synnytys eteni ihan omillaan eikä siihen tarvinnut puuttua. Vanha teoriani siitä, että synnytyksessä olevan kivun määrä on vakio (joko mennään hitaasti ja vähillä kivuilla tai nopeasti ja kovilla kivuilla) piti ainakin minun kohdallani paikkansa.

Yhden jälkeen pakkasimme tavaramme ja lähdimme osastolle. Minä työnsin Emman sänkyä, jonka pyörät viettivät vasemmalle. Törmäsin kerran seinään! Sen jälkeen siirryin vetämään sänkyä. Seuraavien tuntien aikana tutustuimme uuteen tyttöömme ja odottelimme innolla Ellin tuloa. Emmallahan oli vielä yksi tavattoman tärkeä ihminen näkemättä. Ihanalla Emmalla on myös ihana sisko.

Emman isosiskon Ellin synnytyskertomuksen voi käydä lukemassa Ellin omilta kotisivuilta.

Valokuvat: valokuvaaja Mikko Reinikainen ja Mari Reinikainen.