Ellin sivut

Raskauskertomus

[Ensimmäinen perhekuva]
[Raskauskirja]

Ajatuksissa toinen lapsi

Ellin ollessa noin puolivuotias piti meidän miettiä, mitä mieltä olemme ajatuksesta saada lisää lapsia. Jotenkin meille oli aika itsestäänselvyys, että haluaisimme lisää lapsia, enemmänkin mietimme ajankohtaa. Päädyimme siihen, että meidän kannaltamme lasten välinen pienikin ikäero voisi olla ihan toimiva ratkaisu, mutta taas toisaalta pari vuotta väliä voisi antaa meille vähän aikaa palautua. Lapsien kannalta pieni ikäero voisi olla kiva juttu, olisi aina leikkikaveri, mutta taas toisaalta isompi ikäero antaisi lapsillekin enemmän omaa rauhaa. Mietimme myös minun työssäkäyntiäni: isommalla ikäerolla pääsisin välillä töihin ja äitiyslomarahat olisivat paremmat. Toisaalta pienellä ikäerolla ei Ellin tarvitsisi mennä hoitoon vielä pitkään aikaan. Kumpaankin vaihtoehtoon oli helppo keksiä aina vaan lisää hyviä sekä huonoja puolia. Päätimme siis jättää asian siten, että katsotaan kuinka käy. Emme alkaneet vielä yrittää vauvaa mutta toivoimme vähän, että vauva tulisi yrittämättäkin. Pääsisi päätämisen vaivasta.

Noidannuolen vuoksi raskaustestiin

Ihan helmikuun 2003 alussa minä sain oikein kunnon noidannuolen. Kaikki asennonvaihdokset sattuivat, ja Ellin nostelu on mahdotonta. Kävin selkäni vuoksi lääkärissä ja sain relaksaatiolääkkeitä ja lähetteen lantiorangan röntgeniin. Toistuvien noidannuolten vuoksi olisi kuulema syytä tarkastaa, onko selässäni rakenteellista vikaa. Röntgeniin ei kuitenkaan saanut mennä, mikäli ei käyttänyt ehkäisypillereitä tai mikäli edelliset kuukautiset eivät olleet olleet viikon sisällä (lantioröntgenissä ei voida mitenkään suojata sikiötä röntgensäteiltä). No pillereitä en käyttänyt, ja kuukautiseni olivat vielä imetyksen vuoksi aivan sekaisin. Edellinen kierto oli ollut lähemmäs 60 päivää. 4. helmikuuta menin sitten heti aamusta viereiseen rakennukseen YTHS:lle raskaustestiin, jotta pääsisin seuraavana päivänä selkäröntgeniin. Lähtiessäni kysyin huvikseni Mikolta, että entä jos olen raskaana. Mikko oli sitä mieltä, että tuskinpa olet. Niin ajattelin itsekin.

Raskauteen sopimaton lääke

Minun piti soittaa testin tulos samana iltapäivänä, sillä röntgen olisi seuraavana päivänä. Puoliltapäivin Ellin ollessa päiväunilla YHTS:ltä soitti terveydenhoitaja vähän jo huolissaan: "Ethän ole mennyt sinne röntgeniin..." Minä olin raskaana. Ensin tulin puhelun aikana niin iloiseksi. Mietin heti, kuinka kerron Mikolle. Puhelun jälkeen iski kauhistus. Olin syönyt kolmisen päivää noidannuolen vuoksi relaksaatiolääkkeitä, joiden ohjelappusista nopeasti tarkistin, että niitä ei saanut käyttää odotuksen aikana. Iloisen puhelun sijaan Mikko sai ihan kauhistuneen puhelun. Hän tuli heti kotiin. Olimme taas samassa tunnetilassa kuin Ellinkin kohdalla: oikein iloisia raskaudesta mutta huolissamme vauvasta. Ellin kohdalla pelättiin kohdunulkoista raskautta ja nyt pelästyin ottamiani lääkkeitä. Soitimme illan aikana ainakin kolmelle eri erikoislääkärille (YTHS Otaniemi ja Töölö sekä Jorvi) ja kysyimme asiasta. Lääkkeet eivät kuulema todella sopineet yhteen raskauden kanssa, mutta tuskin mitään vahinkoa oli tapahtunut. Kaikki sanoivat, että jos olin ihan alkuviikoilla, ei minulla ja sikiöllä vielä ollut yhteistä verenkiertoa.

Millä viikolla sitten olin? Edellisistä jonkinmoisista kuukautisista oli melkein kaksi kuukautta mutta niitä edeltävistä myös noin kaksi kuukautta! Illalla kun menimme nukkumaan, sain hullun tunteen, että vatsaani kuplisi niin kuin vauva vähän potkisi. Sanoin tästä Mikolle, ja Mikkokin tunsi kädellään potkun. Tässä vaiheessa meitä alkoi epäilyttää. Olivatko edelliset kuukautiseni lainkaan kuukautiset? Millä viikoilla nyt oikein oltiin? Aamulla tilasin itsellleni sikakalliin yksityisen ultran. Sitten huvikseni kokeilin vielä, pääsisinkö YTHS:lle, vaikka se ei yleensä suostu hoitamaan raskausasioita. Sain ajan samalle päivälle. Peruin yksityisen lääkärin ja säästimme sata euroa, sillä YHTS:llä erikoislääkärin vastaanotto maksaa muutaman hassun euron.

[Mari ja Elli YTHS:llä]
[Mikko ja Elli tulossa kotiin YTHS: ltä]

Onnellisesti raskaana

6. helmikuuta menimme sitten kaikki kolme yhdessä YTHS:lle. Siellä raskaus varmistui, sillä kohdussa näkyi sikiöpussi. Sikiötä ei sen sijaan vielä näkynyt, mikä tarkoitti, että vauva oli vielä ihan pikkiriikkinen. Minun potkukuvitelmani olivat olleet vain kuvitelmaani tai ilmavaivoja (tosin Mikkokin uskoi niihin). Ultraava lääkäri oli aivan ihastunut Elliin ja kertoili tälle, kuinka hän nyt saa pikkusisaruksen. Ehkäpä YTHS:n gynekologi ei pääse kovin usein antamaan tällaisia iloisia perheuutisia. Lääkärin kirjoittama tapauskuvaus oli Elli-huomioineen aika huvittava, sillä en ymmärtänyt lyhenteistä puoliakaan:

Ts: Gravitest pos 8.12.02, imettää edelleen,,edell lapsi 10 kk ikäinen ja kävelee tukia pitkin, synn jälkeen 2 mens ollut, välivuotoa ollut. potkuja tuntenut?. ST: uss, vvmss,psiisti, ut avfl mandariinin kokoinen, a+p0 ei resist, uä näkyy 6,3 mm sikiöpussi ei sikiötä, ovum? tehdään uusi uä 2 vk kuluttua.Dg: varmennettu raskaus (W78)

Se että raskaus oli vasta aivan aluillaan, oli tietysti meille suuri helpotus, sillä nyt selkälääkkeiden syömisestä ei ollut mitään vaaraa. Saimme muutaman ultrakuvan mukaan. Tietysti raskaus oli vielä hyvin aluillaan ja edes sikiötä ei vielä ollut näkyvissä, mutta silti tilanne oli erittäin lupaava. Kotimatkalla oli ihana olo. Saisimme vauvan ja kaikki olikin aivan kunnossa.

Keskenmenoepäily

Huoletonta iloa ei valitettavasti kestänyt kuin muutaman päivän. Lauantaina 8. helmikuuta minä olin Teatterikorkean avoimessa yliopistossa Teatterin ja draaman opettamisen kurssillani ja juoksin ja touhusin siinä missä muutkin. Ihan yhtäkkiä kun olin lavalla mukana improvisaatiossa, jossa parhaillaan muuten kokeiltiin curlaamista, tunsin hulvahduksen. Poistin itseni impro-kohtauksesta jotenkin ihan kökösti ("minunhan pitikin muuten mennä kauppaan..." tai jotain sellaista) ja menin vessaan. Alushousut ja vähän farkutkin olivat veressä. Veren määrää oli vaikea arvioida, mutta paljolta se näytti. Soitin ensiksi paniikissa Mikolle. Hän neuvoi rauhottumaan ja lupasi soittaa Jorviin. Sillä väliin kävin lainaamassa joltain kurssilla olevalta naiselta siteitä (eihän minulle moisia ollut mukana, olin raskaana!). Mikko soitti ja sanoi, että minun pitäisi itse soittaa Jorviin.

Onneksi meillä alkoi ruokatauko, joten minä menin hiljaa yksikseni pieneen thai-katukeittiöön ja soitin sairaalaan. Jorvissa epäilivät keskenmenoa. Kuulema oireet täsmäsivät paitsi että ei ollut kipua. Mieskätilö käski olla toivomatta liikoja mutta myös olemaan vielä heittämättä kirvestä kaivoon... Mitään en kuulema voisi näillä viikoilla asialle tehdä. Istuin yksikseni pöydän ääressä ja söin ja yritin olla itkemättä. Ystävällinen katukeittiön naiskokki silitti minua selästä ja sanoi, että mitä tahansa minua huolettaakin, niin eiköhän se siitä...

Koska liikkumiseni ei kuulema vaikuttanut tilanteeseeni mitenkään haitallisesti, jäin vielä kouluun iltapäiväksi, mutta ei minulla kivaa ollut. Illalla heti kun tulin kotiin, itkin ja surin. Mikkokin oli tavattoman pahoillaan. Päätimme olla juurikaan toivomatta, sillä minulla vuoto jatkui yhä. Yöllä juttelimme ja tajusimme, että olimme jo todella halunneet tämän lapsen, vaikka se olikin tullut meille nopeammin kuin olimme osanneet toivoakaan. Päätimme, että kunhan minun terveyteni kannalta on ok, alamme heti toivoa ja yrittää uutta raskautta.

Surullisen viikonlopun jälkeen tilasin itselleni ajan YTHS:ltä, vaikka siellä sanoivat, että minun pitäisi mennä Jorviin, jossa voisivat tarpeen tullen myös kaavia kohdun. Sanoin, että haluan ensin vain tavallisesti ultraääneen, jotta saan tietää, mikä on tilanne. Sain ajan samalle päivälle. Tällä kertaa menin lääkärille yksin. Uusi lääkäri sanoi heti kättelyssä, että älä nyt vielä näytä noin surkealta ennen kuin katsotaan. Seuraavaksi kohdusta löytyi viikkoihin nähden oikean kokoinen sikiöpussi ja lääkäri vähän arvaili pientä pistettä sikiöksikin. Kaikki näytti päällisin puolin olevan kunnossa. Verenvuodolle ei löytynyt selitystä. Sain vielä lähetteen labraan, jossa otettaisiin verestä raskausarvot. Päästyäni ulos soitin aika hämmentyneen ja iloisen puhelun Mikolle. Seuraavana päivänä sain HCG-arvon, joka oli 21693 ja joka todisti minun olevan yhä raskaana.

Kohdussa vauva ja hematooma

[Vauva2-ultra1-kuva2]

Kymmenen päivän päästä tulin vielä YTHS:lle kontrolliin. Kohdussa oli 8,7 mm pitkä sikiö, joka vastasi viikkoja 6+5. Kaikki oli kunnossa. Kohdusta löytyi myös kalvojen reunasta verihyytymä, jonka lääkäri arvioi vuotavan pois. Hän sanoi, että minulla on kohdussa pieni hematooma. Minulla oli kuulema todennäköisesti ollut kuukautiset, jotka eivät ollet päässeet vuotamaan pois vaan olivat jääneet kohdun kalvoihin. Kun sitten juoksin ja touhusin draamakurssillani, humahti kohtuun kerääntyneestä verestä kerralla iso osa ulos. Tämä oli kuulema ihan vaaratonta ja suhteellisen yleistäkin. Lääkäri myös varoitti, että seuraavien viikkojen aikana, kun juoksen tai liikun, saattaa verta tulla vähän lisää, sillä ultrassa näkyi kohdussani vielä verta. Tästä ei kuulema pitäisi huolestua. Kaikki oli nyt kunnossa.

Jorvin kontrolliultrat

[Vauva2-ultra2-kuva1]

Tähän loppuivat meidän alkuraskautemme huolet ja vaivat. Tästä eteenpäin kävimme neuvolassa ja lääkärissä ihan tavallisen kaavan mukaan. Ainoastaan np-ultrassa jouduimme käymään kahdesti, sillä Jorvi vaati, että tulen paikalle siinä vaiheessa kun raskautta on kestänyt noin 13 viikkoa kuukautisten perusteella laskettuna. Vaikka sanoin, että ylimääräisissä YTHS:llä otetuissa alkuvaiheen ultrissa oli ilmeistä, että kuukautisten perusteella päätelty laskettua aika on noin kuukauden liian aikainen, halusivat he todeta tämän itse. No Elli pääsi Rasmukselle hoitoon kerran enemmän, sillä Jorvissa on isot kyltit (muistuttavat paljon koirista kieltäviä kylttejä), joissa lukee "EI LAPSIA TUTKIMUSHUONEISIIN".

Toisessa NP-ultrassa, josta vauvasta yritettiin ottaa mittoja ja tarkistaa niskapussin paksuus, vauva pyristeli koko ajan pakoon. Hän käänsi aina tarvittavan osan itsestään pois näkyviltä. Kätilön piti vatsan päältä saada käännettyä ja tönittyä vauva oikeaan asentoon. Olin aika yllättynyt, miten kovaa vatsaa sai painella. Olin kotona estellyt Elliä yhtään nojaamasta vatsaani, mutta näköään asian kanssa ei tarvitse olla hysteerisen varovainen, sen verran kovaa kätilö vatsani kippuun kävi. Minusta oli hauskaa, että uusi vauva oli niin liikkuvainen ultratessa. Hän tuntui heti erilaiselta kuin Elli, joka yleensä olla möllötti kaikki ultraukset. Tässä vauvassa taitaa olla vauhtia. Vauva näytti muuten minun mielestäni ainakin kasvoiltaan ihan tytöltä, mutta niinhän olin jo epäillyt etukäteen.

[Emman rakenneultra]

Rakenneultrassa vauvalla oli yhä kaikki kunnossa. Ultraaja näytti todella auliisti monet eri sisäelimet ja selitti kaikenlaisia juttuja, jotka meidän vauvalla olivat kaikki erinomaisen hyvin. Koskaan aikaisemmin ei ultraus ollut ollut noin perinpohjainen. Ainut kumma juttu oli, että ensimmäistä kertaa kontrolliultrassa käydessä (tämä oli meille kahden raskauden aikana yhteensä jo viides käynti) Mikkoa kiellettiin videoimasta tv-ruutua. Kerroimme, että isosiskoakin sai aina kuvata, mutta nyt meitä kiellettiin. Tämä tuntui aika perustteettomalta, sillä kätilö ei suostunut edes siihen, että lopuksi vähän kuvaisimme, kun hän on saanut tutkimuksen tehtyä. Emme kauheasti alkaneet inttää, mutta Mikko kuvasi vähän aikaa ultrausta ilman lupaa. Kätilö ei huomannut mitään. Tämä oli ehkä vähän sopimatonta, mutta emme ymmärtäneet, miksemme saisi kuvata omaa lastamme.

Onnellista pahoinvointia

Alkuraskaudessa minä voin välillä aika pahoin. Minua etoi vähän mikä milloinkin. Etomisen määrä oli paljon suurempi kuin Ellin raskauden aikana. Sen sijaan minä tässä raskaudessa voin pahoin paljon harvemmin. Voimakkaan etominen vuoksi eniten hankaluuksia tuotti Ellin kakkavaippojen vaihto sekä Ellin vauvanruuat. Esimerkiksi yhtä Ellin lempparia, kinkkupataa, en yksinkertaisesti kyennyt syöttämään yökkimättä. Lopulta tulin niin yliherkäksi tuon kinkkupadan hajulle, että pelkkä ajatuskin sai minut juoksemaan vessaan. Onneksi etominen ja oksentelu meni aika täysin ohi noin viikkoon 14 mennessä. Alkuraskaudesta olin myös aika väsynyt, mutta Mikko antoi minun kivasti nukkua iltaisin, aamuisin ja viikonloppuisin. Päivällä minun oli tietysti jaksettava leikkiä kotona Ellin kanssa.

[Mari pyörittää Elliä]

Minä nautin paljon raskaanaolemisesta. Tällä kertaa se oli jotenkin niin upean luonnollista. Ekalla kerralla kaikki oli uutta ja raskautta mietti koko ajan. Silloin myös tuleva synnytys häilyi pienenä peikkona ajatuksissa. Nyt raskaus oli vain hyvin luonnollinen osa elämääni. Välillä saattoi mennä päivä, etten edes ajatellut raskauttani ja joskus se oli mielessä koko ajan. Nyt ajatukset eivät kuitenkaan pyörineet pelkästään raskauden ympärillä. Jos minulta esimerkiksi kysyi, millä viikolla olen, piti minun yleensä katsoa kalenterista. Ellin raskauden aikana tiesin aina päivälleen raskauden keston. Nyt tiesin myös mitä tulevilta kuukausilta saattoi odottaa, joten osasin paremmin nauttia tästä hetkestä.

Vauva alkoi potkia suhteellisen aikaisin, muistaakseni noin viikolla 17. Tämä vauva potki mielestäni Elliä enemmän, eli taas hän vaikutti vilkkaalta tapaukselta. Vauvan todennäköisin hereilläoloaika oli oikestaan koko raskauden ajan keskiyö. Vauva onnistui muuten hyvin pitkään välttelemään sitä, että Mikko olisi tuntenut potkut, sillä hän yleensä pysähtyi heti, jos vatsani päälle laittoi käden. Tässä hän siis myös erosi Ellistä, joka yleensä pyrki potkimaan kohti vatsalle laitettua kättä.

Elli ja äidin iso maha

Elli tiesi alusta lähtien, että saamme vauvan. Aluksi hän ei varmasti siitä ymmärtänyt mitään, mutta vähitellen alkoi asia valjeta. Luimme Ellille paljon vauvakirjoja ja kerroimme, että myös äidin masussa on vauva. Välillä Elli yritti kuunnella vauvaa ja pian hän myös oppi, että äidin masun päälle ei saa kiivetä ja sitä pitää vähän varoa. Elli oli myös koko raskauden ajan kiinnostunut minun navastani. Jostain syystä Ellin oli joka aamu tarkistettava äidin napa. Kun minun napani raskauden lopussa lähes hävisi, huomasi Elli tämän. En tiedä seurasiko Elli minun mahani kasvua juuri navasta. Raskauden loppuvaiheilla Elli myös osasi osoittaa minun mahaani aina kun puhuttiin vauvasta. Elli myös oppi vauvalle suunnitellut tytön ja pojan nimet ihan hetkessä, ja saimme pelätä, että hän paljastaa vauvan nimen jo ennen tämän syntymää.

[Elli ja Mari lukevat] [Elli kuuntelee vauvaa] [Elli ja Mari Korkeasaaressa]
[Elli ja Mari kodin kohdalla]

Puolivälissä raskaana on mukavaa olla

Keskiraskaus oli ihanaa aikaa. Paha olo tai väsymys eivät lainkaan häirinneet. Minulla oli paljon energiaa ja myös paljon aikaa, sillä olin Ellin kanssa hoitovapaalla ja työt eivät täyttäneet päivääni. Neuvolassa käynnit olivat ihan vaan rutiinia. Paino nousi normaalisti, joskin paljon enemmän kuin Ellin aikana (toisaalta tähän raskauteen minun lähtöpainoni oli Ellin imetyksen jäljiltä yli kymmenen kiloa vähemmän kuin edelliseen). Vatsan koko kasvoi aika lailla keskikäyrällä. Äänet kuuluivat aina ja verenpaine pysyi tasaisen matalana.

[Elli ja Mari]

Ainut asia mitä neuvolassa piti enemmän seurailla oli hemoglobiini. Johtuiko sitten lähekkäin olevista raskauksista ja siitä, että rautavarastot olivat vielä Ellin jälkeen tyhjillään, en tiedä, mutta hemoglobiini minulla laski useaan otteeseen lähelle sataa. Jouduin siis jo aika alkuvaiheesta raskauden loppuun asti syömään rautatabletteja. Hyvä puoli alhaisissa arvoissa oli se, että aina kun kävimme minun vanhemmillani syömässä, äiti otti asiakseen nostaa rauta-arvojani ja teki tavattoman maittavia liha-aterioita. Kesän aikana tuli vanhemmillani grillailtua pihvit jos toiset.

[Ellin uusi sänky]

Tällä kertaa meidän ei raskauden puolivälissä juuri tarvinnut juosta lastenvaate- tai -tavaraostoksilla, sillä suurin osa tarvittavista tavaroista meillä oli jo. Ainut suurempi hankinta olivat kaksostenvaunut (Paras kuosi ja malli löytyivät lopulta Kouvolasta, josta äiti ja Pauliina toivat ne meille Mummolassa käydessään). Tämän lisäksi meidän piti siirtää Elli nukkumaan ystäviltämme lainassa olevaan lastensänkyyn, jotta uusi vauva pääsisi pinnasänkyyn. Elli vaihtoi sänkyä hyvissä ajoin, jotta hän ei kokisi, että uusi vauva vie hänen sänkynsä.

Loppuraskauden vaivoina turvotus ja supistelut

Loppuraskaudessa ja itse asiassa jo keskiraskaudessakin eteen tuli kaksi ongelmaa. Ensimmäinen niistä oli harmiton turvotus. Kesä oli vuosisadan lämpimin ja sen kyllä huomasi. Minulta turposivat erityisesti sormet. Neuvolasta sain ohjeen syödä mansikoita, ja tämä todella auttoi. Kun söi litran mansikoita, turvotus laski parissa tunnissa ja palasi takaisin vasta seuraavana päivänä. Tämän vuoksi oikeastaan koko heinäkuun ja osan elokuutakin meilla syötiin mansikoita litrasta kahteen päivittäin. Elli veteli mansikoita hurjat määrät minun seurakseni, ja tulipa ainakin todistettua, että hän ei kärsi mansikka-allergiasta. Ihan loppuraskaudessa minun piti turvotuksen vuoksi pari kertaa ottaa väliaikaisesti sormukset pois, sillä pelkäsin turvotusta tulevan liikaa. Onneksi minulla turvotusta oli lähinnä vain sormissa. Jalat ja kasvot eivät oikeastaan koskaan turvonneet.

[Mari perustuksilla]

Toinen loppuraskauden ongelma, ja vähän vakavampi sellainen, olivat supistukset ja kohdunkaulan aukeaminen. Minua supisteli silloin tällöin ja heti jos yhtään uhkin jo viikolta 24. Neuvolakorttiin on jo raskausviikolla 24+6 lääkäri merkinnyt, että kohdun ulkosuu on auki. Sain oikein selkeät ohjeet olla tekemättä mitään rasittavaa. Tämä oli välillä hyvin vaikea sisäistää, sillä minä voin ulkoisesti niin hyvin enkä tietenkään saattanut tuntea kohdunkaulani ahdinkoa. Kesällä kyllä jo itsekin jouduin myöntämään, että supistuksia alkoi tulla pienimmästäkin rasituksesta.

[Mari ja Elli lököilee sohvalla]

Ennenaikaisen synnytyksen uhka

Lääkärin tarkastuksessa viikolla 31+6 todettiin sitten ensimmäisen kerran, että kohdun sisäsuukin alkaa olla puolisen senttiä auki. Sain käskyn rauhottaa kunnolla ja tulla heti lääkäriin, jos saan kipeitä supistuksia. Jouduin myös neuvolalääkärin seurantaan. Tällainen liian aikainen paikkojen aukeaminen oli minulle tuttua jo Ellin raskaudesta, ja siksikin lääkärien puheita oli vaikea ottaa ihan tosissaan. Ellistäkin jouduin seurantaan, ja hän oli silti ihan täysiaikainen lapsi. Tilannetta vähän vähättelevän asenteeni vuoksi hämmästyin ja pelästyinkin aika paljon, kun viikolla 33+6 sain käskyn mennä saman tien Jorviin näytille, sillä kohdunsuu oli reilut kaksi senttiä auki.

Jorvissa minut tutki ensin kätilö, sitten lääkäri ja vielä ylilääkärikin. Vauvalla ei ollut mitään hätää, ja hänen mittansa ja sydämensä olivat kunnossa. Supistukset ja paikkojen avautuminen sen sijaan huolestutti lääkäreitä. Ensin he aikoivat ottaa minut sisään sairaalaan vuodelepoon, mutta kun Mikko lupasi jäädä töistä kotiin hoitamaan minua ja Elliä, sain luvan palata kotiin. Mihinkään en saisi mennä tai kaupassa käydä ennen seuraavaa sairaalakontrollia. Kotona olisi hyvä alla lähinnä makuullaan, sillä istuminenkin olisi liikkumisen kaltaista rasitusta. Tästä sitten alkoi makailuviikko. Katselin televisiota (yleisurheilun MM-kisat!), luin ja yritin rentoutua. Koko ajan tuntui hankalalta se, että tunsin itseni ihan terveeksi, mutta en silti saattanut auttaa Mikkoa, joka yritti samanaikaisesti selvitä lastenhoidosta, työstä, PK:stä ja opiskelusta ja kodinhoidosta ja vielä minun passaamisestani. Onneksi saimme myös muita sukulaisia ja tuttuja värvätyksi apuun, niin että Mikko pääsi välillä töihin ja kuoroon. Meillä kävivät Elliä hoitamassa ainakin Janne, Maija, Pauliina, Ukki sekä Mami. Mami myös kokkasi meille pakastimen täyteen ruokaa ja tuli yhtenä lauantaina siivamaan talon oikein kunnolla.

[Mari sohvalla odottelemassa]

Yllätyksenä meille tuli se, että tuollaisessa tilanteessa ei kelan tai kaupungin puolesta saanut juuri apua. Mikko saattoi virallisesti jäädä kotiin hoitamaan sairasta perheenjäsentä palkallisesti kolmeksi päiväksi. Sitten hänen tulisi palata takaisin töihin. Mikko soitti Kelaan ja kysyi, voiko hän jäädä jotenkin hoitamaan kotiin sairasta puolisisoa ja yksivuotiasta lasta ja saada jotain tukea, mutta moinen ei ollut mahdollista. Minä soitin Espoon kaupungin sosiaalipuolelle ja kysyin, saisinko lastenhoitoapua. Antoivat minulle puhelinnumeron päiväkotiin ja sanoivat, että voin viedä lapseni sinne. Jee, laita nyt puolitoistavuotias yhtäkkiä seuraavasta päivästä lähtien yksinään päiväkotiin! Silloin kun minä olin pieni ja noidannuoli pakotti äidin sänkyyn, tuli meille kodinhoitaja auttamaan. Nyt moinen ei kuulema ollut resurssejen vuoksi mahdollista. Onneksi Mikon töissä asia saatiin sovittua siten, että Mikko kävi töissä sen minkä pystyi ja palkka juoksi normaalisti. Mikko teki sitten rästitunnit sisään isyyslomansa aikana, jolloin hän ei saanut palkkaa.

[Mari ja Elli hiekkiksellä]

Seuraavalla Jorvi-käynnillä viikolla 34+2 kohdunkaulan tilanne oli lähes identtinen edelliseen kertaan verrattuna, joten sain luvan alkaa liikkua ja elää normaalimpaa elämää. Rauhassa piti kuitenkin olla ja mitään (ei edes Elliä) saanut nostaa. Vietinmmekin siis päivät useimmiten Ellin kanssa puistossa, jossa alkuun myös viimeisillään raskaana olevan Leenan kanssa istuimme varjossa ja katselimme, kun Elli ja Rasmus leikkivät. Kun Leenan Riina-vauva syntyi, minä ja Elli siirryimme leikkimään uudelle hiekkikselle uusien kavereiden kanssa. Leikkipaikoilla kaikki muut äidit tiesivät tilanteeni, ja aina löytyi joku nostelemaan Elliä keinuihin ja pois. Mitä pidemmälle raskaus eteni sen vähemmän minä varoin. Viikolla 36+1 neuvolalääkäri sanoi jo, että on päästy voiton puolelle ja hätää ei enää ole, sillä viikkoja on tarpeeksi ja vauva on tarpeeksi iso.

Hetkellinen perätila

Loppuraskaudessa oli vielä yksi jännitysmomentti. Viikolla 31+6 todettiin, että jo tovin raivotarjonnassa ollut vauva oli kääntynyt perätilaan. Minä luin kotona sivutolkulla tietoa perätilasynnytyksistä ja tuskallisista käännösyrityksistä ja päätin, että sellaiseen en kyllä ryhdy. Luin myös jutun, jossa väitettiin, että perätilavauvan voisi saada kääntymään taskulampun valolla. Mikko ei lainkaan uskonut ajatukseen, mutta minä laitoin iltaisin huoneesta valot pois ja liikutin kymmenisen minuuttia fikkaria mahani päällä ylhäältä alaspäin. Vauva reagoi tähän aika samoin kuin Elli muinoin musiikkin, kun laitoimme mahan ympärille kuulokkeet. Ensin vauva muuttui ihan liikkumattomaksi ja alkoi sitten jonkin ajan päästä ihan viuhtoa. Ekana fikkari-iltana jo totesin, että vauva muljahti kerran hetkeksi poikittain mutta palasi sitten takaisin väärään asentoon. Samoin kävi toisena iltana. Kolmantena iltana sain valon avulla vauvan kääntymään. Tunsin sen ihan hyvin. Vauvan asennonvaihdos näkyi myös ulospäin. Vatsani selvästi jotenkin laskeutui alemmas. Kun kerroin lääkärille (joka totesi vauvan kääntyneen jälleen pää alaspäin) fikkaritempusta, hän ensin hymähti mutta sanoi sitten, että hänen pitää vähän tutkiskella asiaa jos moiselle voisi löytyä jotain lääketieteellistä perustetta. Minulla kävi muuten Otaniemen neuvolalääkärin osalta hyvä onni. Onnistuin koko loppuraskauden käymään samalla hyvin mukavalla ja asiantuntevalla mieslääkärillä. Jorvissakin arvostivat sitä, että sama lääkäri koko ajan seurasi neuvolassa kohdunsuun aukeamisen etenemistä. Sanoivat että samalle lääkärille pääseminen on Espoossa aika harvinaista.

[Mari ja Elli kävelyllä]

Tulisipa vauva jo...

Ihan viimeiset viikot raskaudesta olivat todella mitäänsanomattomia. Edellisinä kuukausina oli jännitetty, että eihän vauva synny ennen minun ja Mikon häitä tai ennen minun valmistujaisiani tai ylipäätään ennen aikojaan, mutta nyt aletttiin vain toivoa, että syntyisipä vauva jo. Oikeastaan voi sanoa, että kaikkien viime kuukausien supisteluiden jälkeen raskauden viimeinen kuukausi oli hyvin rauhallista. Supistuksia oli todella harvoin. Viimeisen parin viikon ajan aloin jo pitää supistuksista päiväkirjaa, sillä odotin vauvan tulevan koska vain:

38+5: Parin viikon kovavatsaisuuden jälkeen vatsa toimii ja ruoka ei maistu. Olo kevenee. Olisikohan tämä merkki kehon valmistautumisesta synnytykseen?

38+6: Päivällä alkaa vähän jo säännöllisesti supistella. Lähes kivuttomia vielä.Illalla käymme kolmisin lenkillä Otaniemen ympäri.Yölläkin supistelee hieman.

39+0: Eilisestä innostuneena kävelen paljon: aamulla Ellin kanssa Tapiolaan ja illalla Ellin ja Maijan kanssa lenkillä Otaniemen ympäri. Ei juuri supistuksia koko päivänä. Mikä pettymys.

39+1: Neuvolassa ei mitään uutta. Ainut outous on turvotus, jota on ollut pitkin viikkoa. Irma neuvoo luopumaan sormuksista. Illalla kun Mikko tulee kotiin, minä nukahdan saman tien.

39+2: Olen viime öinä nukkunut järjettömän huonosti. En vain saa unta. Pyörin ja ravaan vessassa. Tänä yönä nukuin hyvin ja vielä aamunkin nukuin, kun Elli ja Mikko olivat muskarissa. Illala olin draamakurssilla. Ei juuri supistuksia.

39+3: Koko päivä draamassa. Yhdessä vaiheessa iltaa Katri sanoi, että muutuin ihan punaiseksi. Olin myös käsistäni ihan turvoksissa. Hyvä että sormukset vielä irtosi. Join pari pullollista nestettä ja kohtaus meni tunnissa ohi. Ihme juttu. Illalla oli silloin tällöin supsituksisa. Vähän jo napakampia. Kotona illalla säännöllisiä supistuksia useamman tunnin. Vielä ei voi kuitenkaan puhua kivusta. Yöllä yhden aikaan soitin Jorviin ja siellä sanottiin, että supistusten täytyy sattua, ennen kuin kantsuu tehdä mitään. Menen nukkumaan. Yöllä herään vessaan, silloinkin supistelee. Saan kuitenkin vielä nukahdettua. Olen aika pettynyt, kun supistukset ei vaan tunnu kovenevan.

39+4: Elli 1,5 vuotta vanha. Olisi kiva päivä saada sisarus mutta vain helppoja supsituksia silloin tällöin. Vietetään kiva päivä yhdessä. Mamikin käväisee. Illalla iltalenkillä vain pari vaivaista supistusyritystä.

[Emma pipo päässä Marin sylissä]

Tästä meni vielä kuusi pitkää päivää siihen, kun vauva syntyi. Minulta oli mennä hermot useampaan kertaan. Olisin jaksanut raskauden loppua paljon paremmin, jos en olisi lääkärien varottelevien puheiden ja raskauden aikaisempien hankaluuksien vuoksi itse jo täysin kuvitellut, että tämä raskaus ei voi kestää laskettuun aikaan asti. Nyt jotenkin koin olevani yliajalla jo viikolta 38+0! Jos joskus vielä saan lisään lapsia, yritän pitää koko ajan mielessäni, että raskaus todella kestää kokonaiset 40 viikkoa. On näköjään todella ihan vaan itsensä kiusaamista odottaa lasta syntyväksi sitä aikaisemmin.

Emma syntyi 11.10.2003

Vauva siis syntyi kolme päivää lasketun ajan jälkeen, ja ihana pieni vauva meille syntyikin. Emman syntymästä voi lukea synnytyskertomuksesta ja ensimmäisistä elinpäivistä päiväkirjasta.

Valokuvat: valokuvaaja Mikko Reinikainen ja Mari Reinikainen.

Sivun viimeisin muutos: "2009-02-21 21:16:31 mtreinik"